What year 2017 has taught me – Part 1

Hi there! 

What a crazy year it has been.

During the last month of the year I usually start making plans and goals for the next year, but first I need to stop, breathe and go through all the good things (and bad things) that happened this year.

Let’s start with PART 1 – with all the bad shit. Pardon my language but that is how I feel. Imagine the worst thing that could happen to you. I would definitely call that some seriously bad shit.

For me it was the death of my father.

It is really hard to write about it, as I haven’t fully processed this myself. Maybe writing about it here will actually help. By the way, if you don’t want to read about depressing stuff, you should just skip to PART 2 (coming soon) where I reminisce about my trips abroad.

My father was diagnosed with Multiple System Atrophy, which is a rare neurodegenerative disorder and there is no cure for it. The cause of it is still unknown and the symptoms usually occur in men in their 50s and 60s. I was told that he had Parkinson’s Disease and found out about MSA only in the beginning of 2017. So for a few years I thought I would enjoy my Dad’s company for years to come as his Parkinson’s would be treated and he would go into remission and would only have difficulties in moving. Even when he missed my wedding because he fell and was hospitalized, I stayed positive about the future and said we’ll have time to celebrate later. I think my mother tried to protect me by not telling me the actual diagnosis, because that’s what parents do.

Only when he started to lose his ability to move, eat, speak, swallow and keep his eyes open was I told about MSA. He had a caretaker during weekdays from 8 am to 4 pm when my mother was at work. After 4 pm her caretaker shift would start. I tried visiting my parents as often as I could on weekends so that my Mum could get some sleep. I loved spending time with my father who would ask me for a candy or a painkiller now and then and used a speech assistance device to tell me if he was feeling cold or hungry. We watched horrible action movies and tried to figure out why his tablet wasn’t working. Even though he was weak in body, his arm strength was incredible and he would win every time we would arm wrestle. He kept cracking jokes that we had difficulties to understand, but he was laughing, so it was all good.

One weekend in April I booked a room in a spa hotel for me and my mother so that she could rest. We felt so bad that my Dad had to stay in the hospital during that time, even though we all knew that my Mum also needed proper sleep and to think about something else for just a day or two. I can’t even imagine what it felt like for her every day.

Last time I saw my father was on 13th of May and on 24th my mother called to inform he had passed away.

Every person deals with grief in their own way and my way was to focus on something else. After I cried my eyes out in my gym’s locker room, I took one day off from work to be with my Mum and later two days off for funeral arrangements. The rest of the time I immersed myself in training, travelling, movies, moving into a new apartment, seeing friends more than ever, getting a new hobby and concentrating on new work assignments. Every now and then I cried (and still cry) in my car or at work, but I still can’t talk about my father’s sickness and what it did to him. That time might come eventually, or it might not.

There is a lesson in every story and so there is in this one. And to answer the question about what 2017 has taught me, I would say it has taught me the importance of time given to family and friends. Time with your parents is time well spent, even though there are no special occasions. Just everyday stuff like eating breakfast together or watching TV.

So on that note, make room in your calendar and visit your ma and pa, have a cup of coffee together, reminisce about the past and make new memories. You will thank yourself later.

Love,

Elina

Hoorayforsquats_father


Vuosi 2017 on melkein paketissa ja näin joulun aikoihin onkin ollut tapana miettiä tulevaa vuotta, tehdä suunnitelmia ja asettaa tavoitteita koko tulevalle vuodelle. Nyt on ollut pakko pysähtyä ja rauhoittua miettimään mennyttä vuotta, mitä se on tuonut mukanaan ja opettanut.

Ajattelin tehdä tästä vuoden 2017 paketoinnista kaksiosaisen, koska vuosi on ollut poikkeuksellisesti niin hyvä kuin huonokin. Ja hyvän tavan mukaisesti huonot uutiset kerrotaan ensimmäisenä.

Aloitan siis vuoden paskimmasta jutusta, ja tässä vaiheessa kehotan positiivisten vibojen metsästäjiä siirtymään seuraavaan postaukseeni, jossa fiilistelen vain kivoja juttuja, kuten vuoden aikana tehtyjä ihania matkoja.

Tänä vuonna menetin isäni tosi epäreilulle ja ikävälle sairaudelle. 

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun kirjoitan tästä ja kirjoitettuani englanninkielisen version ensimmäiseksi huomasin, kuinka vaikeaa se oli. Pidin kirjoittamisesta taukoja, jotta sain itseni taas kasaan. Ehkä tämä auttaa käsittelemään tätä raastavaa kipua jonka tunnen joka kerta, kun puhun isästäni.

Isäni sairasti monisysteemiatrofiaa (MSA), joka on keskushermostoa rappeuttava oireyhtymä. Sairauteen ei ole parantavaa hoitoa eikä taudin syytä tiedetä. Useimmiten oireet alkavat 50-60 vuoden iässä ja tauti on yleisin miehillä. Tauti etenee erittäin nopeasti eikä sen etenemistä voida millään tavalla hidastaa. Suomessa MSA:ta sairastavia oli viime vuonna arviolta 250.

Sain tietää isän oikeasta diagnoosista vasta vuoden 2017 alussa. Siihen asti elin siinä uskossa että isällä oli Parkinsonin tauti, joka etenee huomattavasti hitaammin ja jonka oireita voidaan hallita lääkkeillä. Suhtauduin hänen sairauteen toiveikkaasti, koska monet kertoivat sukulaistensa Parkinsonista ja kuinka he elivät sen kanssa monia vuosia. Silloinkin, kun isäni ei päässyt häihini, koska oli kaatunut ja joutui sairaalaan, pysyin positiivisena ja vakuuttelin niin itselleni kuin hänellekin, että kyllä me nyt päästään vielä juhlimaan.

Vasta sitten, kun liikkumisen lisäksi isäni puhe- ja nielemiskyky huononi, eikä hän saanut enää pidettyä silmiään auki, sain kuulla oikeasta diagnoosista. Arkisin, kun äitini oli töissä, isälläni oli avustaja, joka huolehti hänen tarpeistaan, teki ruokaa ja siivoili. Neljän jälkeen ja viikonloppuisin äiti jatkoi omaishoitajana. Yritin käydä useammin kylässä, jotta äitini sai taukoa isän hoitamisesta. Nautin niistä harvinaisista hetkistä, kun katsoimme huonoja toimintaelokuvia ja säädettiin isän tabletin kanssa. Välillä hän pyysi karkkeja ja välillä kipulääkkeitä, enkä ollut aina varma kumpaa hän halusi. Oli mukavaa opetella yhdessä käyttämään kommunikaattoria, jolla hän pystyi nappia painamalla kertomaan, kun hänellä oli kylmä tai nälkä. Hän kertoi vitsejä ja tarinoita, ja vaikka emme saaneet aina selvää, meille oli tärkeämpää, että hänellä oli itsellään hauskaa. Ja vaikka isä heikkeni päivä päivältä, hänen käsivoimansa olivat huikeat ja hän voitti minut joka kerta, kun väänsimme kättä.

Yksi huhtikuun viikonloppu varasin minulle ja äidilleni huoneen spa-hotellista, jotta äiti pääsisi rentoutumaan ja ajattelemaan edes päiväksi jotakin muuta. Meillä molemmilla oli tosi paha mieli, että isä joutui viettämään sen viikonlopun sairaalassa, mutta tiesimme kaikki, että äiti tarvitsi lepoa ja kunnon unta, jotta hän jaksoi pysyä isän tukena. En pysty edes kuvittelemaan, millaista äidillä oli joka päivä, kun itse olin täysin rikki vanhemmilla vietetyistä viikonlopuista. 

Näin isäni viimeisen kerran toukokuun puolessavälissä ja toukokuun lopussa äiti soitti ja ilmoitti, että isä oli nukkunut pois.

Jokainen meistä käsittelee surua eri tavalla. Ensimmäinen reaktioni oli kova itku ja ahdistus, mutta sain itseni nopeasti kasaan ja otin töistä vapaata, jotta pääsin viettämään päivän äitini kanssa. Hautajaisjärjestelyjä varten otin muutaman päivän vapaata, mutta sen jälkeen olen ollut täysin uppoutunut muihin asioihin, enkä ole oikeastaan kunnolla käsitellyt tapahtunutta.

Uppouduin treenaamiseen, matkustamiseen, kavereiden näkemiseen, elokuviin, uusiin harrastuksiin, muuttoon ja uusiin työtehtäviin. Välillä alan itkemään töissä tai autossa mutta aika nopeasti käsken itseni lopettamaan. Huomaan että kirjoittaminen auttaa käsittelemään surua, ja ehkä jonain päivänä pystyn puhumaan isäni sairaudesta  ja kuolemasta hieman paremmin.

Tarinoilla on tapana olla opetus, ja sellainen on myös tässä tarinassa. Minulle 2017 on opettanut ajan merkityksen. Ja nimenomaan sen ajan, jonka annan läheisille, sukulaisille ja ystäville. Kalenterissa on aina tilaa läheisille, joten seuraavan kerran kun mietit ettet ehdi piipahtamaan porukoille, niin vapauta tilaa kalenterista, yritä ehtiä edes kahville tai soita ja kysy kuulumisia. Uskoisin, että kiität siitä myöhemmin itseäsi.

Kiitos siitä ajasta, jonka käytin tämän kirjoituksen lukemiseen. Toivottavasti sinullekin heräsi tarve pohdiskella mennyttä vuotta ja sen tuomia opetuksia ja muistoja, niin hyviä kuin ikäviäkin.

<3:lla

Elina

2 thoughts on “What year 2017 has taught me – Part 1

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s