Mutsis on -blogin Emilia haastoi kaikki  tekemään Näin valehtelen netissä –blogihaasteen, joka on kiertänyt blogimaailmassa jo tovin. Niinpä minäkin halusin puolestani tunnustaa, miten huijaan seuraajiani ja lukijoitani somessa. Vai huijaanko?

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan someystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Noup. Viimeksi kun olin hotellissa yötä, en ottanut yhtään kuvaa. En edes loistavasta aamiaisesta. Kun hotelli yllättää viihtyisyydellään, saatan napata pari kuvaa. Yleensä fiilistelen erikoisia kalustevalintoja ja taidetta. Kun käyn ravintoloissa syömässä, en halua olla se tuolille seisomaan nouseva tyyppi, joka ottaa vartin ajan kuvia ennen kuin muut saavat aloittaa syömisen. Joskus kyllä tulee niin kauniita annoksia, että näin käy. Vaikka yrittäisinkin napata pari kuvaa tosi nopeasti ja vaivihkaa. Sori kaverit. En käy monissa tapahtumissa, ellei treeni- tai juoksutapahtumia lasketa, mutta en tiedä ovatko niissä nappaamani hikiselfiet erityisen someystävällisiä.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Joo ja ei. Olen panostanut oman kodin sisustukseen, koska haluan viihtyä kotonani. Toisaalta haluan myös, että koti näyttää kuvissakin kivalta, sillä minulta löytyy sisustusaiheinen instagram-tili, johon niitä sisustuskuvia tulee laitettua. En yleensä jaksa panostaa kattaukseen, mutta arvostan niitä ihmisiä, jotka jaksavat – onhan siitä iloa silmälle. Sama koskee pukeutumista – ehkä siksi minusta ei löydy ihan kauheasti kuvia normivaatteet päällä ja suurin osa treenivaatteistanikin on mustia.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Otan. Suurin osa instan tarinoinneista on otettu ilman meikkiä ja feedissäni vain yksi kymmenesosa on kuvia, joissa minulla on jotakin meikkiä päällä. Ehkä niitä meikattuja nassuja näkyy jatkossa enemmän, ehkä vähemmän. Riippuu ihan tilanteesta ja fiiliksestä. En esimerkiksi tykkää mennä treeneihin meikit päällä, koska ne sulavat anyways pois ensimmäisen 10 minuutin aikana.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Kyllä. Kaikilla meillä on henkilöbrändi, oli se sitten tiedostamattomasti tai tietoisesti rakennettu. Se on yksinkertaisesti sitä, miten itseään tuo esille ja millaisen mielikuvan itsestään muille luo. Esimerkiksi kirjoittamalla tänne Hooray For Squats -blogiin treenaamisesta, hyvinvoinnista ja kehopositiivisuudesta, rakennan koko ajan omaa henkilöbrändiäni ja tiedän, että näiden aihepiirien sisältö tukee sitä. En silti treenaa siksi, että minulla olisi jotakin postattavaa tai kirjoita blogia sen takia, että muilla säilyisi tietynlainen kuva minusta.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Joskus. Silloin tällöin saatan häivyttää kasvokuvasta jäätävän kokoisen finnin tai säädän kuvan valotusta ja värimaailmaa.  Suurin osa blogini kuvista on kuitenkin melko käsittelemättömiä, mihin syynä on se etten omista Photoshoppia. Hyvänä kikkana onnistuneisiin kuviin toimii se, että ottaa niitä hyvässä päivänvalossa. En koskaan lähtisi muokkaamaan vartalon muotoja tai pienentämään itseäni millään tavalla kuvankäsittelyohjelmalla.

Silottelen elämääni somessa.

En. En vaan laita ihan kaikkea mahdollista somen ihmeelliseen maailmaan. Jaan toki niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, jotka liittyvät juuri treenaamiseen tai omaan hyvinvointiin. En kuitenkaan jaa yksityiskohtia parisuhteestani tai työstäni, koska nämä asiat eivät mielestäni kuulu tähän blogiin tai siihen liittyviin somekanaviin.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

Yksi oli sellainen, jota en varsinaisesti kadu, mutta josta olen nyt ns. ”yhtä kokemusta rikkaampi”. Tein paljon töitä yhteistyökumppanin näkyvyyden lisäämiseksi, mutta en toivonut mitään ”kunnon” palkkiota. Aloittelin vasta blogin kirjoittamista eikä minulla ollut silloin kauheasti lukijoitakaan. En jälkeenpäin kuitenkaan saanut luvattua ”kiitosta” joten koko juttu jäi loppujen lopuksi aika huonoksi diiliksi.

Bloggaajien elämä on glamourista.

Ei. Ehkä hyvin suosittujen tai ammatikseen bloggaavien elämässä on sitä glamouriakin, mutta enimmäkseen se on sitä läppärillä työskentelyä. Minun bloggaamiseni on sitä, että tulen 8 tunnin työpäivän jälkeen kotiin ja jos jää energiaa, saatan kirjoittaa jotakin, mikä just sillä hetkellä tuntuu kiinnostavan. Välillä menee yömyöhään kun teksti on ihan pakko viimeistellä ja oikolukea.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

En oikeastaan. Joitakin hetkiä pidän ikuistamisen arvoisina, mutta harvemmin Instagram on ensimmäisenä mielessä. Haluan kuvia sellaisista hetkistä, kun teen jotakin arjesta poikkeavaa tai onnistun jossakin. Vaikka se, kun opin seisomaan päälläni seinää vasten. A small step for someone, a giant leap for me. Tällaisiin hetkiin on kiva palata myöhemmin. Osa näistä hetkistä päätyy toki Instagramiinkin. Tuntuu että some on uusi normi kuvien säilyttämiselle ja jakamiselle. Vielä 2000-luvun alussa kuvat laitettiin valokuva-albumiin ja esiteltiin kavereille, kun he tulivat käymään. Nyt se on vaan tehty vähän nopeammaksi ja helpommaksi.

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

En. Eikö Jodelissa ole se blogiuutiset-kanava, josta on uutisoitukin? Siis joo, ymmärrän Jodelin viehätyksen, koska siellä pystyy kommentoimaan nimettömänä MITÄ VAAN. Mutta juuri tämä tuo joissakin ihmisissä sen typerimmän esille. Jos käyttäisin Jodelia, kävisin varmaan puolustamassa ja tsemppaamassa kaikkia kiusattuja ja haukuttuja. Pitäkää varanne, Jodel-trollaajat. Olen joskus googlettanut nimeni, mutta en ole löytänyt muuta kuin muutaman kuvan ja graduni. Lisäksi, meitä samannimisiä on aika paljon. Aika tylsää, eikö?

Bloggaaminen ei ole oikea työ.

Väärin. Okei, eivät kaikki bloggaajat sillä elantoaan tienaa, eikä se kaikkien tarkoitus olekaan, mutta harrastusmielessä aloitettu bloggaaminen voi ihan hyvin muuttua työksi. Bloggaamista voi kutsua työkseen silloin, kun siitä saa korvauksen. Siinä voi kehittyä yhtä lailla kuin ”normityössäkin” ja siihen menee yhtä paljon työtunteja, ellei enemmänkin. Osa ”oikean työni” työnkuvaa on sisällöntuottaminen, mikä on verrattavissa bloggaamiseen – kirjoitan vaan eri asioista ja saan palkkaa vain toisesta.

Ostan tuotteita tai vaatteita ainoastaan kuvattavaksi.

En koskaan. Ostan vaatteita, joissa viihdyn. En ikinä ostaisi treenivaatteita jotka pelkästään näyttävät hyvältä kuvissa. Mitä jos niistä kivannäköisistä treenihousuista näkyykin läpi, kun kyykkää? Ostamani tuotteet nyt ovat enimmäkseen ihon- ja hiustenhoitotuotteita tai ruokaa, jotka eivät kyllä useimmiten edes päädy kuviin.

Oma väite:

Kirjoitan blogia koska haluan olla somevaikuttaja.

Joo ja ei. Aloitin kirjoittamaan blogia koska halusin päästä jakamaan omia kokemuksiani treenaamisesta, syömisestä ja hyvinvoinnista niille, joita nämä aiheet kiinnostavat. Kirjoittaminen on myös aina ollut minulle tapa käsitellä asioita. Olisin toki voinut pitäytyä päiväkirjoissa, mutta ajattelin että blogistani voisi olla iloa ja hyötyä itseni lisäksi myös muille. Seuraan monia somevaikuttajia, jotka puhuvat kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja kehopositiivisuudesta, sen sijaan että toitottaisivat kesäkunnosta ja diettaamisesta. Olisi hienoa jos tällaisia äänitorvia olisi enemmän, ja kieltämättä pyrin osaltani levittämään sanomaa.

HAASTE:

• Kerro, keneltä sait haasteen.
• Vastaa väittämiin.
• Lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää  (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse.
• Lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle.

Tämä haaste on kiertänyt jo sen verran kauan, että kaikki ovat siihen jo varmaan vastanneet. Mutta okei, haastan kaikki jotka ovat lukeneet tämän postauksen sekä ainakin Sandran. Koska hänen vastauksia on aina tosi hauskaa lukea. 🙂

❤

Elina