Nyt on taas kaksi juoksutapahtumaa taputeltu pakettiin ja ajattelin kirjoittaa lyhyet kisarapsat molemmista. Kuten yksi tuttu heitti: Sähän oikein tehtailet näitä tapahtumia! Ja niinhän se on, koska ne motivoi juoksemaan silloin kun ei jaksaisi ja niissä on aina hyvä meininki.

Hiukan kyllä jännitti, miten pystyn juoksemaan Paavon kympin ja heti viikon päästä Helsinki Marathonin kympin pitkän treeni- ja juoksutauon jälkeen. Viimeiset pari viikkoa olenkin keskittynyt enemmän juoksemiseen ja jättänyt muut treenit vähemmälle.

Paavon kymppi oli ihan tuskaa.

Okei, joo, juoksun jälkeen olin ihan täpinöissä ja iloinen koko päivän, koska ylipäätään pääsin juoksemaan. Mutta penikat tekivät sellaiset temput, että juoksun ensimmäiset 4-5 kilsaa taistelin kipua ja sitä ajatusta vastaan, että nyt mä keskeytän, ettei tässä ole mitään järkeä. Kävelin tosi paljon ja alkoi näyttää siltä etten ehdi maaliin edes 90 minuutissa. Ensimmäisen vesipisteen jälkeen alkoi kuitenkin rullaamaan ja päätin hölkätä maaliin asti. Keskivauhti taisi olla vähän päälle 8:30 km/h ja pääsin maaliin ajassa 1:28:51. Tuo aika oli juoksuhistoriani huonoin, mikä pisti toki ketuttamaan.

Mutta eipä sitä jaksanut pitkään harmittella, kun ei penikkakivulle mitään voi. Kun se tulee, ei juoksemisesta tule mitään. Olin kuitenkin iloinen siitä, miten paljon tsemppiä sain mun ystäviltä ja muilta Suunto-lähettiläiltä. Oli hauskaa seurata kaikkien treenejä somessa ja tavata sitten kasvotusten paikan päällä. Oli kivaa nähdä myös ihana Heidi, joka tsemppasi meitä Suunto-teltalla. Maalihuoltokin pelasi hyvin ja kaikki juoksijat saivat mitalin lisäksi monipuolisen eväskassin. Sen lisäksi juoksijat pääsivät avecin kanssa Samppalinnaan suihkuun ja pulikoimaan, mikä oli tosi kiva!

Paavon jälkeen keskityin hoitamaan penikat kuntoon levolla, kylmällä, Voltarenilla ja rullailulla. Neljän päivän päästä onnistuin juoksemaan taas ilman kipua ja sain varmuutta siitä, että seuraava kymppi menee paljon paremmin.

Helsinki Marathonin kymppi tuntui ihan hyvältä.

Saavuin tapahtuma-alueelle hyvissä ajoin, jotta ehdin lämmitellä kunnolla. Vedin muutamat polvijuoksu- ja peppupotkimissetit ja lämmittelin lonkat. Meinasin kuitenkin myöhästyä koko juoksusta, kun päätin käydä vessassa 10 min ennen lähtöä – jonottamisessa kestikin tosi kauan ja pääsin lähtöalueelle vasta kun 30 sek lähtölaskenta oli jo alkanut. Huuuups! Juoksu sujui yllättävän hyvin, penikat olivat tällä kertaa yhteistyökykyiset, hengitys kulki hyvin ja kroppa toimi. Mitä nyt viimeisen parin kilometrin ajan polvet vähän vihoitteli.

Tavoitteeni oli mennä aika iisisti mutta alittaa 1:20. Yritin pitää suunnilleen 7:30 km/h vauhdin, mutta välillä oli pakko vähän kävellä. Suunto-kello kädessä oli helppo tsekata kierrosajat ja seurata, montako kilometriä oli jäljellä, sekä arvioimaan missä ajassa pääsee maaliin. Olin maalissa ajalla 1:18:34 ja ihan tyytyväinen tulokseen (viime vuonna paras aikani oli 1:14). Kuukauden treenaamisella voisi ihan hyvin päästä siihen alle 1:10, mikä on nyt tavoitteena.

Joskus olen tosi epävarma siitä, että juoksen näin hitaasti ja näin huonolla ajalla. En aina miellä itseäni juoksijaksi, koska olen aina siellä häntäpäässä. Mutta välillä tulee tunne, että hei, mähän JUOKSEN! Joitakin vuosia sitten mua ei saanut millään juoksemaan. Enkä todellakaan ollut siinä kunnossa että pystyisin juoksemaan edes kahta kilometriä putkeen. Nykyään, kun tulee epävarma olo juoksijana, tartun tähän lainaukseen:

“If you run, you are a runner. It doesn’t matter how fast or how far. It doesn’t matter if today is your first day or if you’ve been running for twenty years. There is no test to pass, no license to earn, no membership card to get. You just run.” – John Bingham

Siinä inspiraatiota myös kaikille teille, jotka tunnette joskus epävarmuutta juoksijuudestanne. Jos juokset, olet juoksija.

Pus!

Elina