Mennäkö vai eikö mennä?

Vielä tuntia ennen kisaa painin sen ajatuksen kanssa, että pitäisikö sittenkin jättää väliin. Tai jos lähden, voisiko puolikkaan vielä vaihtaa kymppiin. Ajatus puolimaratonin juoksemisesta ahdisti mutta vielä enemmän ahdisti ajatus luovuttamisesta.

Viime vuonna Ruissalojuoksut jäivät väliin penikkakipujen takia, mutta tänä vuonna ainoa syy jäädä pois olisi ollut riittämätön valmistautuminen yli 21 km matkalle. Ilmoittauduin Ruisrääkkiin jo alkuvuodesta, ja kirjoitin puolikkaalle valmistavan juoksusuunnitelmankin kalenteriin, mutta alkuvuoden jatkuvan sairastelun ja kesän pitkän treenitauon takia valmistautumiseen jäi vain pari kuukautta.

Se, etten ollut fyysisesti valmis pitkälle matkalle, olisi ollut ihan järkevä syy jättää juoksut väliin, mutta ei kuitenkin tarpeeksi hyvä syy itselleni. Ajattelin, että jos pystyn juoksemaan kympin, onnistuu se puolikaskin. Ja että ensimmäisenähän luovuttaa pää, ja vasta sitten kroppa. Nyt olisi hyvä tilaisuus selvittää, riittääkö tahdonvoimaa puskea eteenpäin.

Alunperin suunnittelin juoksevani ajassa 2:40 mutta, sillä meneehän kymppi 1:15, mutta ensimmäisen yli 10 km lenkin aika pisti suunnitelmat uusiksi. Ensimmäisen 15 km lenkkini juoksin puolikasta edeltävänä viikkona, ja siinä vaiheessa päätin, että tavoitteeni puolikkaalle on yksinkertaisesti päästä maaliin. En lähde tavoittelemaan mitään aikaa tai juoksemaan kenenkään perässä, vaan keskityn siihen, että pääsen perille.

Ja perillehän päästiin!

Jos olisin juossut enemmän, niin en varmaan olisi ylpeä tästä ajasta, mutta koska nyt lähdettiin koittamaan, pystyykö tähän ylipäätään, olen ihan superylpeä siitä, että pääsin maaliin ajassa 3:01!

Ajatuksia reitin varrelta

Ajattelin, että olisin juossut koko matkan noin 8 min kilometrivauhtia eli vähän hitaammin kuin edellisen kymppini. Vaikka yritin pitää mielessä, että ei saisi lähteä liian nopeasti, noh, lähdin liian nopeasti. Vauhtini kuitenkin laski aika pian ja jossain vaiheessa huomasin, että 2:30 jänis juoksi ohi. Ensimmäiset kilometrit olivat mäkisiä, mutta oli kuitenkin kivaa juosta maantiellä. Matkaa piristivät myös reitin varrella tsemppaavat kannustajat.

Kymmenen kilometriä meni ajassa 1:20. Sen jälkeen meni taisteluksi. Mauri-myrsky näyttäytyi ikävänä, kylmänä vastatuulena ja ensimmäisen kerran alkoi tuntua siltä, että en jaksaisi mennä samaa vauhtia maaliin asti. 15 km kohdalla iski pahin epätoivo, ja oli pakko kävellä pidempään. Jalat tuntuivat painavilta ja väsytti ihan älyttömästi. Päässä pyöri ajatus: ”vielä 1/3 matkaa jäljellä”. Hetken käveltyäni yritin vakuuttaa itselleni, että jaksan kyllä eteenpäin ja oli vain muutettavaa ajattelutapaani. Yritin löytää jostain voimia jatkaa ja toistelin mielessäni: ”enää 1/3 matkaa jäljellä”.

Kun pääsin risteykseen, josta käännyttiin Kuuvaan, keskeyttäminen kävi mielessä, mutta sitten näin vastaan juoksevia kavereitani, jotka heiluttivat iloisesti ja kannustivat jatkamaan. Myös takanani pyöräilevä ”vahti” (kai hän katsoi viimeisinä juoksevien perään) kannusti minua ja vastaantulevia juoksijoita ja sain hänestä itselleni kivan tsemppaajan viimeisille kilometreille. Jossain vaiheessa katsoin, että olin juossut 2 tuntia 40 minuuttia, ja sillä hetkellä päätin, että vaikka loppumatka menisikin kävellen, yritän päästä kolmeen tuntiin.

Kun jäljellä oli enää alle kilometri, näin vastaan kävelevän mieheni, joka tuli kannustamaan minua loppumetreille. Menin ihan tunteelliseksi ja hetken siinä juostessa meinasin purskahtaa itkuun, kun maalia ei vieläkään näkynyt vaan ainoa mitä näin, oli ylämäki. Vauhtini oli varmaan sillä hetkellä naurettavan hidas, mutta puskin eteenpäin. Maalissa ei ollut kauheasti ihmisiä, ainoastaan muutamat ystäväni ja henkilökuntaa. Se fiilis kun juoksin maaliin oli ihan huikea – huojentunut, ylpeä, väsynyt, iloinen ja tunteellinen. Itketti onnesta, koska pääsin jakamaan tämän mieheni ja hyvien ystävien kanssa, ja koska en ollut koskaan ajatellut, että voisin juosta tällaisen matkan.

I DID IT!

Energiaa juoksuun hiilareista

Päätin alkaa tankkaamaan energiaa noin 2-3 päivää ennen juoksua, jotta en hyydy ensimmäisten kilometrien jälkeen. Söin pastaa, puuroa ja leipää ja viimeisenä iltana vielä kukkakaalia dippikastikkeen kera. Vatsa toimi hienosti koko viikon eikä missään vaiheessa turvottanut, vaikka siitä varoiteltiin. Juoksun aikana ei tullut myöskään mitään ongelmia vatsan kanssa, ei tullut pistelyä tai pahaa oloa.

Reitillä oli muutamia vesipisteitä, joista sai veden lisäksi urheilujuomaa. Minulla oli mukanani muutamat energiageelit, jotka nappasin huiviin juuri ennen vesipisteitä, jotta sain juotua päälle. Muutamasta vesipisteestä otin myös urheilujuomaa.

Kun kyselin FB-ryhmässä mielipidettä tankkaamisesta, joku ihmetteli, että tarvitseeko harrastehölkkääjän vauhdilla etenevän tehdä yhtikäs mitään tankkausta puolikkaalle. Vähän huvitti tuo kommentti, mutta voin siis sanoa, että kyllä tarvitsee, oli sitten tällainen harrastehölkkääjä tai ”kunnon juoksija”. Toki yksilöllisiä eroja on siinä, paljonko sitä hiilaria täytyy koneeseen saada.

Mitä jäi käteen?

No mitalin lisäksi käteen jäi mahtava kokemus itsensä ylittämisestä ja tavallaan myös pelkojen voittamisesta. Puolimaraton on ollut vähän sellainen mörkö jo useamman vuoden, eikä sitä koskaan oikeasti ajatellut juoksevansa.

Puolimaran jälkeen sai myös hyvän kuvan omasta kunnostaan ja omista rajoistaan. Tarvitsen selkeästi enemmän peruskuntoharjoittelua, pitkiä kävelylenkkejä ja muutenkin iisimpää treeniä, koska sykkeeni kävivät melko korkealla koko juoksun ajan. Eli enemmän pyöräilyä, kävelyä, soutua ja arkiaktiivisuutta kehiin. Ihan heti en ole uutta poulikasta juoksemassa, mutta juoksuharrastus toki jatkuu (vähän iisimpänä vaan).

Oikein mukavaa syksyn jatkoa!

❤

Elina