Vuosi 2020 on lähestymässä loppuaan ja moni varmaankin huokaisee helpotuksesta. Tämä vuosi ei nimittäin ole ollut kaikista mukavin.

Vuodenvaihteen kynnyksellä on ainakin itsellä ollut tapana tarkastella kulunutta ja suunnitella tulevaa vuotta; miettiä, mitä onnistumisia ja mitä haasteita on ollut, missä haluaisi petrata ja mitä uutta haluaisi elämäänsä. 

Itselleni vuoden 2020 haastavin juttu oli ehdottomasti äitini masennus. Vaikka lievää masennusta oli esiintynyt aikaisemminkin, niin tänä vuonna se iski ja kunnolla, ensin alkukeväästä ja sitten loppukesästä. Syvä masennus on älyttömän raskasta sitä sairastavalle, mutta on se sitä myös kaikille läheisille. Sanotaankin, että masennus on koko perheen sairaus. En toivo kenellekään sitä fiilistä, kun joutuu viemään oman vanhempansa osastolle miltei toimintakyvyttömänä. 

Äidistä huolehtiminen söi aivan älyttömästi omia voimavaroja, juuri silloin, kun niitä olisi tarvittu aivan muihin asioihin. Aloitin nimittäin alkuvuodesta työn ohella ammattitaitoani kehittävät opinnot. Mutta äiti oli prioriteettilistan kärjessä, joten yritin suoriutua opinnoista niin vaivattomasti kuin mahdollista. Tai en tiedä kuinka vaivattomasti niitä sitten loppujen lopuksi suoritin, koska palautin yhtä lukuun ottamatta kaikki tehtävät ajoissa ja sain niistä vieläpä aika hyvät palautteet. Onneksi sain kerran viikossa opintovapaata, niin viikonloppuisin sai edes vähän levätä. 

Yksi asia, mikä tapahtui aika spontaanisti, oli muutto uuteen asuntoon. Koronakevään lopussa päätimme myydä asuntomme ja muuttaa, minkä seurauksena päädyimme hyvin nopeasti ja puolivahingossa pienempään asuntoon lähemmäs keskustaa. Sitä seurasi kauan odotettu suursiivous ja moni tavara päätyi kirpparille, hyväntekeväisyyteen sekä lahjoituksina niitä tarvitseville, mistä tuli tosi hyvä fiilis. Hyvin nopeasti asunto alkoi tuntua omalta, tavarat löysivät paikkansa ja seinille ilmestyi tauluja. Se, että tuntui hyvältä tulla kotiin pitkän työpäivän jälkeen, pystyin rentoutumaan ja viihdyin, teki henkisesti hyvää. Vaikka muuttaminen on aina raskasta, niin kyllä se maiseman vaihto teki ihmeitä. Lisäksi oma, viihtyisä soppi työhuoneen sohvalla teki loppuvuoden etätyöjaksosta edes jotenkin siedettävän.

Kaiken myllerryksen keskellä itsestä huolehtiminen oli minulle tärkeää. Treenasin koko vuoden fiiliksen mukaan, tuijotin vaakaa yhä harvemmin ja söin Ben&Jerryä suoraan purkista. Menin sänkyyn tavallista aikaisemmin, kuuntelin ASMR:ää, kävin joogassa, pitkillä kävelyillä, hieronnassa ja kauneushoidoissa. Lepäsin, kun pää tai kroppa sitä vaati, juhlin, kun oli juhlittavaa.

Vaikka tänä vuonna stressasin vähemmän bloggaamisesta ja somesta, sekä kieltäydyin monesta yhteistyöstä, koin silti paineita tehdä kaikkea enemmän ja paremmin, sekä kehittyä opinnoissa ja töissä. Silloinkin kun pakotin itseni rentoutumaan, makasin sohvalla ja katselin Netflixia, tuntui, että pää teki jatkuvasti töitä. Ajattelin, että pitäisi kyllä tehdä vielä sitä ja tätä. Mieli ei hiljentynyt silloinkaan, kun annoin sille sen mahdollisuuden.

Marras-joulukuussa alkoi tuntua, etten enää jaksa. Työkuorma, stressi, opiskelut, pimeys, väsymys ja liian lyhyiksi jääneet yöunet alkoivat tehdä tehtävänsä. Puhumattakaan koko koronavuoden absurdiudesta ja sen vaikutuksista. Huomasin, miten ärtynyt, kireä ja itkuherkkä minusta oli tullut, ja ajatukseni pyörivät usein työn lopettamisessa. Kun sitten suurin paine töissä hellitti, myös kroppa antoi periksi, kun ei tarvinnut enää “selviytyä”. Onneksi läheiseni saivat minut soittamaan lääkäriin, joka määräsi minulle kolme viikkoa sairaslomaa, syinä unettomuus ja työuupumus. Vaikka yritin kaikin keinoin huolehtia hyvinvoinnistani, niin se ei riittänyt estämään burnoutia. Onneksi uskalsin hakea apua ja ongelmaan tartuttiin suht ajoissa.

Eli tässä sitä ollaan, vuodesta 2020 loppuun palaneena ja samaan aikaan uuden edessä. Edellisistä vuosista poiketen, en (yllätys-yllätys) aseta mitään erityisiä tavoitteita ensi vuodelle. Vaikka sitomalla tavoitteet kalenterivuoteen voi auttaa helpommin hahmottamaan ja jaksottamaan omaa kehittymistä tai mitä sitten tavoitteleekin, niin koen, että se myös luo tietynlaisia suorituspaineita ja mahdollisesti myös jonkin verran ahdistusta.

Jos 2020 on opettanut jotain, niin se on muutoksiin sopeutumista ja tilanteisiin mukautumista. Minulla oli vuodelle 2020 asetettuihin tavoitteisiin sidottuja odotuksia, jotka olosuhteet ikävä kyllä pistivät palasiksi. Olen joutunut aloittamaan monen asian alusta, unohtamaan tietyt tavoitteet kokonaan, ja keksimään itselleni uusia tapoja selviytyä raskaista ajanjaksoista. Niinpä uskon, että uusia tavoitteita voi ja pitääkin asettaa pitkin vuotta. Uusien alkujen ei myöskään tarvitse tapahtua “ensi vuonna”, “ensi kuussa” taikka “heti seuraavana maanantaina”. Muutokset missä tahansa elämäntilanteessa voivat tapahtua milloin vaan. 

Ja mitä tulee uuden vuoden lupauksiin, niin niitä en ole tehnyt moneen vuoteen. Ensi vuoden kohdalla ajattelin kuitenkin tehdä poikkeuksen. 

Yksi asia, mitä lupaan vuonna 2021 tehdä, on suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on lupaus, eikä tavoite, koska sitä ei pysty mitenkään mittaamaan, sitä ei voi suorittaa, eikä se välttämättä näy konkreettisena tekona – ainoastaan ajatuksena mun päässä. Ja ainoa odotus, mikä tähän lupaukseen liittyy, on se, että elämästäni tulee himpun verran mukavampaa sen myötä. Fingers crossed!

Kiitos, jos luit tähän asti. Oli kyllä melko pitkä postaus, mutta niin oli myös vuosikin.

Toivotan sulle siis lempeää ja positiivisia yllätyksiä täynnä olevaa vuotta 2021. ❤

Elina